Journalismi on minulle palkkatyö, mutta myös paljon muuta. Se on joukko välineitä ja ilmaisun tapoja sekä julkaisukanavia, jotka mahdollistavat rahan tienaamisen lisäksi vaikuttamisen. Julkaistavalla kuvalla tai tekstillä on aina tarkoitus. Se yrittää muuttaa jotain tai estää jonkin muutoksen. Journalismin keinot pyrkivät takaamaan, että teksti tai kuva on luotettava, mutta avoimesti myönnetään, ettei kyse ole vain neutraalista tiedonvälittämisestä. Esimerkiksi Karjalainen lupaa jokaisen lehden pääkirjoitussivulta löytyvässä lukijalupauksessaan ”edistää Pohjois-Karjalan ja koko Itä-Suomen henkistä ja taloudellista vireyttä. […] Karjalainen on puoluepoliittisesti sitoutumaton mutta ei puolueeton: Karjalainen on pohjoiskarjalaisten asialla ja elää maakunnan arjessa.” Lupaus korostaa demokratiaa, isänmaallisuutta, karjalaista perinnettä sekä yhteisöllisyyttä. Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas, jossa olen tällä hetkellä töissä, ei julkaise vastaavaa lukijalupausta, mutta lehdellä on suhteellisen selkeä linja. Uljas korostaa olevansa opiskelijoiden tekemä lehti opiskelijoille. Lisäksi Uljas toimii välillä arvaamattomana, rääväsuisena ja jopa ristiriitaisena, mutta silti erottamattomana osana opiskelijoiden edunvalvonnan koneistoa. Uljaan nykyinen päätoimittaja Jarkko Kumpulainen on puhunut Uljaasta opiskelijaliikkeen Troijan hevosena. Yleisesti mielenkiintoisen ja laadukkaan sisällön sekaan sirotellaan opiskelijoiden edunvalvontaa, jolloin opiskelijaliike saa laajemman yleisön näkemyksilleen kuin se muutoin saisi. Nämä esimerkit kuvastavat yleistä tapaa, jossa lehdet profiloituvat jonkin asian tai asioiden äänenkannattajiksi. Samalla se toimii tehokkaana keinona alleviivata, ettei olla puoluesidonnaisia.
Yksittäisen toimittajan kannalta vaikutusmahdollisuudet vaihtelevat. Lehtiin, televisioon, radioon, internet-sivuille ja vastaaviin sisältöjä tuottavat ihmiset tuottavat lukijan, katsojan tai kuulijan, jota vasten vaikutusmahdollisuuksia punnitaan toimittajan työssä. Kutsun tätä olentoa tässä lukijaksi sillä ajatuksella, että myös kuvaa ja ääntä voidaan ajatella luettavan. Lukija on se olento, joka pitää toimittajan loputtoman epävarmuuden vallassa. Toimittaja ei koskaan tiedä varmasti, kykeneekö hän tavoittamaan lukijan kiinnostuksen vai valuuko hänen työnsä hukkaan. Tämän kiinnostuksen mittaamiseen ei lopulta ole onnistuttu kehittämään erityisen tehokkaita välineitä, vaan enemmänkin kehitetty keinoja tulla toimeen loppumattoman epävarmuuden kanssa. Käytännössä kiinnostavuuden operationalisointia ei ole onnistuttu tekemään, vaan joudutaan seuraamaan lähinnä rahan liikkeitä ja tekemään niistä päätelmiä ihmisten kiinnostuksen kohteista. Tämän lisäksi tehdään kyselytutkimuksia, joissa pyritään selvittämään ihmisten median lukemisen tapoja.
Puhutaan myös medialukutaidosta, joka puolestaan heijastaa lukijan kykyä ymmärtää toimittajan luettavaksi asettama sisältö, ja ollaankin jo paradoksin äärellä. Toimittajan selkeä tavoite on tehdä viestistään hyvin selkeä ja helposti ymmärrettävä, joten sen ymmärtämiseen ei pitäisi tarvita kasvattamista. Käytännössä tilanne ei tietenkään ole niin selkeä, vaan toimittajien viesteissä on rivien väliin piilotettuja asioita ja eri mediataloilla, kuten mainittua on erilaisia linjoja, ja toimintatapoja. Tietoista kertomatta jättämistä tai disinformaation levittämistä tehdään erilaisista syistä. Esimerkkinä tästä voidaan mainita esimerkiksi epäilykset Russia Today –kanavan journalistisista toimintatavoista tai väitteet Venäjältä käsin toimivista trollitehtaista (http://suomi.fontanka.fi/articles/430/), joissa toimivien netinkäyttäjien tehtävänä on levittää haluttua viestiä mahdollisimman laajasti. Medialukutaidon merkitys korostuu erityisesti blogeja lukiessa ja sosiaalista mediaa seuratessa sekä myös puoluepoliittista lehdistöä lukiessa. Muun muassa Perussuomalainen-lehti on päättänyt olla sitoutumatta journalistin ohjeisiin.
Omalta työuraltani poimitut muutamat tarinat auttavat hahmottamaan sitä, kuinka ristiriitojen ja epämääräisyyden täyttämä ammatti-identiteetti toimittajuus on. Henkilökohtaisen historian avulla voi hahmottaa tätä varsin tehokkaasti.
Synkät pilvet ovat kasautumassa Jakokosken kyläkaupan yläpuolelle. Sekä vertauskuvallisesti että kirjaimellisesti. Olemme valokuvaajan kanssa juuri käyneet kaupan ovella kääntymässä, eikä kauppias myöntynyt haastateltavaksi, koska kauppa lopettaisi toimintansa hyvin pian. Jutussa kaupan ylle kertyvät synkät pilvet ovat jutun pääkuvana ja kaupan lakkauttamisesta muodostuu jutun kannalta tavattoman olennainen maaseudun rakennemuutoksen symboli. Tässä vaiheessa olemme jonkin verran yli puolivälin maakuntakierroksellamme, jossa ajelemme ympäri Pohjois-Karjalaa haastattelemassa kyläkauppiaita ja kyläkauppojen asiakkaita. Viimeistään nyt alkaa tuntua siltä, että tämä juttu on yhteiskunnallisesti merkittävä, ja samalla siltä, että toimittajan työssä on kyse yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Rakennemuutos ja maaseudun väen väheneminen on näkynyt autioina taloina ja liikerakennuksina koko kierroksen ajan ja kuulunut haastateltavien puheessa. Tätä, ja alueella edelleen yrittävien tarinoita meidän on tarkoitus kertoa. Meillä, minulla ja kanssani yhtä nuorella ja kokemattomalla kuvaajalla ei ole jutussa selkeää poliittista missiota. Kertomalla kyläkauppiaiden ja kyläläisten tarinoita toimme hyvyydessään, pahuudessaan, hauskuudessaan ja surullisuudessaan näkyväksi niitä vaikutuksia, joita pääosin muualla tehdyt poliittiset päätökset maakunnassa ovat aiheuttaneet. Lisäksi maaseudun kiertely, sen kuvaaminen ja tarinan kertominen on mukavaa, etenkin yhdessä, sillä hyvän työparin löytäminen on journalismissa äärimmäisen arvokas asia.
Nykyisessä median murroksessa toimittajilla on tapana kertoa tarinoita vanhoista hyvistä ajoista, jolloin oli aikaa paneutua juttuihin ja tehdä ne kunnolla, toisin kuin nykyisissä kiireen ahdistamissa uutistoimituksissa. Tuo toimii myös sellaisena tarinana, mutta se oli valaiseva kokemus koko toimittajan työn kannalta usealla tavalla. Tämän ja muun toimittajan työn parissa hankkimani kokemuksen perusteella voi todeta ainakin seuraavaa:
1. Vaikuttaminen journalismin muodossa asettaa kovia vaatimuksia toiminnan eettisyyden, käytettyjen metodien ja asioiden ilmaisemisen tavan suhteen.
Yhteiskuntatieteiden opinnoissa omaksuttu kiinnostus työläis- tai yhteistutkimuksen perinteestä on sopinut hyvin toimittajan työhön, vaikka se samalla johtaa ristiriitoihin perinteisemmän toimittajuusnäkemyksen kanssa. Perinteisellä tarkoitan tässä tapauksessa osakeyhtiömuotoisessa mediatalossa toimivan journalistin hahmoa. Jonkinlainen illuusio objektiivisuudesta on pyritty ajattelemaan osaksi hyvää toimittajuutta, mutta vaikuttaa selvästi siltä, että sellaista ei ole, eikä voi olla. Neutraali voi kenties olla, mutta se ei välttämättä ole hyvä asia. Toimittajan positio, samoin kuin tutkijan positio on pidettävä alisteisena tiedonhankinnalle ja käytännössä tutkijuuden tai toimittajuuden ja tutkittavan, jutun kohteen välisen rajan ja etäisyyden hälventäminen on usein tarpeen. Vanha jaottelu tutkijaan ja tutkittavaan, haastattelijaan tai haastateltavaan, toimittajaan ja jutun kohteeseen ei lopulta kestä kovin syvällistä tarkastelua, jos sitä käytetään jonkinlaisen objektiivisuuden legitimoimiseen. Käytännössä käytettyjen metodien ja julkaisun tarkasteleminen antaa kuvan objektiivisuudesta tai sen puutteesta. Objektiivisuuden tavoittelu ei tarkoita sitä, ettei toimittajalla ole mielipidettä asiaan. Journalistin ohjeiden mukaan:
”11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.”
(Suomen journalistiliitto 2014)
Nämä on huomioitava tarkasti ja pohdittava kerta toisensa jälkeen. Kun voidaan suhteellisen kiistatta todeta, että journalisti on joka tapauksessa vaikuttaja ja vallankäyttäjä, niin olennaista on se, kuinka hän tietonsa hankkii ja tarinansa muotoilee. Kansalaisvaikuttajana toimittajan on siis työkykynsä ja ammatillisen uskottavuuden (ja usein sitä kautta myös toimeentulonsa) säilyttämiseksi pyrittävä tekemään työnsä sellaisilla metodeilla, jotka kestävät eettisen tarkastelun. Mutta asiaa voi ajaa, ja mielipiteitä esittää. Itse asiassa on hyvin vaikeaa olla tekemättä niin. Se, että minä ja kuvaaja päätimme lähteä päiväksi ajelemaan suhteellisen satunnaisesti ympäri maakuntaa ja juttelemaan ihmisten kanssa oli yhteiskuntapoliittinen valinta, eikä tämän tosiseikan vääjäämättömyyttä yksinkertaisesti pääse pakoon. Ammattitaito, journalistinen osaaminen on avain tämän vääjäämättömyyden käsittelemiseen.
Vaikuttamisen näkökulmasta olennaista on, että toimittajan ja hänen työnantajansa intressit menevät usein ristiin – etenkin jos toimitaan osakeyhtiömuotoisessa mediatalossa, jossa tarkoitus osakeyhtiölain mukaan on tuottaa voittoa osakkeenomistajille harjoittamalla valittua liiketoiminnan muotoa, eli vaikkapa mediasisältöjen tuottamista. Se, ei tarkoita sitä, ettei sellaisessa paikassa työskentelevä voisi saada omia ajatuksiaan, näkemyksiään ja jutun tekemisen tapojaan läpi. Kyllä voi, eikä tekojensa poliittisuutta pääse vieläkään pakoon. Päätoimittajat, uutispäälliköt tai muut esimiehet toimivat portinvartijoina joiden läpi ideoitaan on yritettävä saada aivan samalla tavoin kuin freelancer-toimittaja yrittää myydä juttuideoitaan tuottajille ja uutispäälliköille. Tämä suodatus ei poista sitä, että toimittaja tekee omilla ajatuksillaan ja tunteillaan työnsä. Esimerkiksi anarkististen mediakriitikkojen puhe valtamediasta jättää huomiotta toimituksen sisäiset dynamiikat, jotka vaikuttavat julkaisun kokonaisuuteen todennäköisesti vähintään saman verran kuin ylhäältä määritelty lehden tai kanavan linja. Todellisuus on selkeää valta-vaihtoehto -jaottelua paljon monimutkaisempi kuten toinen toimittaja-vaikuttajan urani tärkeä episodi tekee selväksi. Artikkeliluonnos nimeltä Aktiivista uutistuotantoa ei koskaan tullut julkaistuksi, tai edes tarpeeksi valmiiksi, jotta sen julkaisemista olisi kannattanut miettiä, mutta siinä käyn läpi kokemustani vuoden 2009 Torikadun 10:n talonvaltauksesta ja sen raportoinnista. Luonnoksessa muistelen tapahtumia ja rooliani niissä:
”Väen talon valtaus tarjosi minulle tilaisuuden osallistuvaan toimittajantyöhön, jossa kamppailu kaupunkitilasta limittyi ammatinharjoittamiseen. Itä-Suomen ylioppilaslehden Uljaan Joensuun kampustoimittajana mahdollisuudet sekaantua tilanteeseen olivat suorastaan herkulliset. Oli helppoa kävellä vajaan korttelin matka toimituksesta, ottaa kuppi kahvia ja istahtaa Torikatu kympin aurinkoiselle katolle juttelemaan tuttujen kanssa valtauksen tilanteesta ja talon kunnosta. Samalla syntyi usein juttu.
Uljaan sivuilla ja verkossa valtaosa Väen taloa käsittelevistä teksteistä ja valokuvista on minun tuottamiani. Karjalainen seurasi tapahtumia Väen talolla merkkimääräisesti eniten, mutta minulla oli Väen talon tilanteesta todennäköisesti koko ajan enemmän tietoa, kuin yhdelläkään yksittäisellä Karjalaisen toimittajalla. Pyrkimykseni oli osallistua ja olla mukana toiminnassa ja tapahtumien raportointi Uljaassa oli osa tätä toimintaa. Karjalainen puolestaan yritti ohjata ”nuorison” energiaa hyväksyttäviin suuntiin. En ollut mukana varsinaisessa valtaamisen aktissa, mutta hyvin selvillä tilanteen kehittymisestä. Kun lähdimme vappupiknikiltä viemään lapsia nukkumaan, osa seurueessa olleista lähti taloa valtaamaan. Torikatu 10 ja Uljaan Joensuun toimitus ovat viereisissä kortteleissa. Lisäksi suuri osa valtaukseen osallistuneista on tuttuja tai puolituttuja. Massamediakoneen ruokkimiseksi minun ei tarvinnut nähdä suurta vaivaa etsiäkseni kommentteja tai kerätäkseni tietoa. Perinteiset toimitustyön konventiot rikkoutuivat osallistumisen myötä ja lähestyttiin yhteistutkimuksen perinnettä. […] Espanjalainen feministinen tutkimusryhmä Precarias a la Deriva (2009) harrasti hyvin samantyyppistä liikuskelua ja juttelua omassa tutkimusprojektissaan. He kutsuvat sitä kansainvälisiltä situationisteilta lainaten kuljeskeluksi. kuljeskelujen lähtö- ja päätepisteenä heilläkin oli yleensä eräs vallattu talo Madridissa. […] Kuljeskeluissaan he keskustelivat vapaasti ihmisten kanssa ja käyttivät välineinä kameraa ja nauhuria – journalistisen työn peruskalustoa. Niin heidän työssään, kuin omassanikin on kyse teorian ja käytännön rajojen hälventämisestä. Ryhmälle tutkimus on ajattelua kollektiivista toimintaa varten. Samankaltaisena ajatteluna ja toimintana voi pitää talonvaltausta ja osuuttani siinä.”
2. toimittajuus on ammatti-identiteettinä lopulta hyvin sumea.
Kyse on tarinoiden kertomisesta. Siitä ehkä voidaan journalismin luonteesta puhuttaessa olla yhtä mieltä. Median, kansalaisuuden ja yhteiskunnallisen osallistumisen todellisuus on kaikkia teorioita sotkuisempi ja monimutkaisempi, eikä selkeän, ristiriidattoman kokonaiskuvan esittäminen ole mahdollista tai järkevää. Journalistisesti toimiminen on tarjonnut toimivan keinon käsitteellistää todellisuutta tarinoiksi, jotka tarjoavat tietoa ja herättävät tunteita. Tieto lisääntyy jakamalla enemmän kuin summansa verran ja journalismikin kantaa sen vuoksi sisällään potentiaalia uuden synnyttämiseen. Samalla valittu metodivalikoima on rakentanut journalismille sellaisen yhteiskunnallisesti kestävän legitimiteetin, jonka turvin siitä on muodostunut tärkeä instituutio.
Välillä journalismin vaikuttavuus on hyvin konkreettista. Karjalaisessa työskennellessäni kävimme valokuvaajan (eri henkilö, mutta taas yksi tavattoman onnekkaasti valikoitunut mahtava työpari) kanssa tekemässä juttua lemmikkihoitolassa, jossa harjoitettiin myös löytöeläintoimintaa. Varsinaisen jutun aihetta en muista, mutta lähtiessämme eläintenhoitaja huikkasi vielä, että voitteko ottaa tuosta kanista kuvan ja laittaa lehteen, koska sille pitäisi löytää koti. Teimme niin, ja yli sata ihmistä soitti seuraavana päivänä lehdessä olleen kuvan perusteella tarjoutuen ottamaan kanin.
Tilannetta voi selventää vielä tarkastelemalla toimituksen sisäisten dynamiikkojen uutta tietoa tuottavaa vaikutusta, johon sen teho perustuu. Tiedonvälitykseen ei sinänsä tarvita ihmistä. Eräs kissanomistaja on esimerkiksi rakentanut järjestelmän, joka mittaa kissan ulosteen painon sekä kissan hiekkalaatikolla viettämän ajan, ja tviittaa sen sitten automaattisesti vain tätä varten luodulla Twitter-tilillä (Poop 2014). Ihmistä ei tarvittu kuin rakentamaan järjestelmä. Algoritmit pystyvät jo tuottamaan esimerkiksi numeroihin ja tilastoihin paljolti nojaavia urheilu- ja talousuutisia (Levy 2012). Se yhdessä oppimisen, tuntemisen ja tietämisen tila, jossa toimitukset tai esimerkiksi hyvin hioutunut ja toisiaan ymmärtävä työpari muokkaavat tiedon tarinoiksi, on kuitenkin vielä tällä hetkellä koneiden ja algoritmien ulottumattomissa. Ihmisen nykytiedolla ei osata tuottaa sellaista algoritmia, joka pystyisi samanlaiseen satunnaisuuteen ja vapaaseen kuljeskeluun ja spontaaneihin kohtaamisiin kuin vaikkapa meidän kyläkauppakierroksemme. Journalistisesti kunnianhimoisia ja laadukkaita tarinoita voi kertoa suurten mediatalojen sisällä tai niiden ulkopuolella, ja molemmissa työtä auttavat ja hankaloittavat erilaiset seikat.
Käytännössä nykyisessä talousjärjestelmässä on havaittu kätevimmäksi tavaksi tuottaa journalismia maksamalla siihen käytetystä ajasta tekijöille. Joko tekijä myy itse itseään tai on palkkatyösuhteessa. Myös erilaisia malleja on tarjottu siihen, millä mekanismilla työn ostaminen tekijöiltä rahoitetaan, mutta tekijöiden näkökulmasta kyse on ammatti-identiteetistä. Kansalaisjournalismin (journalismin tekeminen niin, ettei kukaan maksa siitä tekijälle) muodostuminen merkittäväksi haastajaksi ammattilaisuuteen perustuvalle mallille ei vaikuta todennäköiseltä ilman suurta yhteiskunnallista rakennemuutosta. Toimeentulon ja yrittäjyyden tai palkkatyön välisen sidoksen on katkettava tai edes löystyttävä voimakkaasti.
Journalistinen metodi on käytännössä se ohjenuora, josta esimerkiksi Suomen journalistiliitto haluaa pitää kiinni, vaikka jäsenyyskriteerejä lavennetaan myös sellaisiin, jotka eivät saa pääosaa ansioistaan journalistisesta työstä. Samalla journalististen keinojen käyttö tuo uskottavuutta myös esimerkiksi bloggaajille ja sosiaalisen median käyttäjille.
3. ei ole valtamediaa ja vaihtoehtomediaa pysyvinä, selkeinä, helposti hahmotettavina olioina
Valtamedia käsitteenä näyttää yhteiskunnallisissa keskusteluissa saaneen yhteiskuntakriitikoiden ja marginalisoitujen parissa lähes aksiomaattisen aseman, ja sitä voi perusteellisesti pitää yhteiskunnallisena ongelmana. Teoria jonkinlaisesta valtamediasta, joka yhtenäisenä kansallisvaltioihin kapitalistisen järjestelmän ylläpitäjinä nojaavan tukipalkkina, neljäntenä valtiomahtina tuottaisi väestä kansaa kertomalla tietynlaisen tarinan todellisuudesta, on kenties oikeansuuntainen, mutta auttamattoman yksinkertaistava. Yhteiskunnalliset kamppailut valtamediaa vastaan eivät tunnu löytävän kohdettaan ja jäävät tehottomiksi. Johdonmukaisemmalta näyttäisi kamppailu omien yhteiskunnallisten tavoitteidensa saavuttamiseksi käytettävissä olevin keinoin ilman selkeää valtamedian ja vaihtoehtomedian erottelua. Vaikuttaminen sekä systeemin sisällä että sen ulkopuolella vaikuttaisi tehokkaammalta.
Periaatteessa voi ajatella, että esimerkiksi Torikadun valtauksen raportoinnissa Uljas ylioppilaslehtenä oli se vaihtoehtomedia ja Karjalainen valtamedia, mutta tilanne oli kaikkea muuta kuin niin yksinkertainen. Karjalaisen kanssa samaan konserniin kuuluva Karjalan Heili suhtautui jutuissaan ja kolumneissaan hyvin suopeasti valtaukseen. Loppujen lopuksi uutisoinnin luonnetta määrittelivät hyvin paljon toimitusten dynamiikat ja jopa maantiede. Karjalainen on kaukana keskustasta ja heidän toimittajiaan kävi paikalla muutaman kerran. Maakuntalehden toimituksen sisällä suhtautuminen valtaukseen vaihteli voimakkaasti ja lehden linjaksi näytti muodostuvan varovainen ”nuorison aktiivisuuden” hyväksyminen, vaikka se aktiivisuus realisoituikin lehden mielestä vääränlaisena toimintana. Uljaan toimitus oli vielä niihin aikoihin viereisessä korttelissa eikä Karjalan Heili juuri sen kauempana. Karjalaisen uutistoimituksen nopea luonne ei myöskään mahdollista yhtä vapaata ja kuljeskelevaa, sanalla sanoen hidasta otetta toimittajantyöhön kuin Uljaassa tai Heilissä. Uljaan suopeus valtausta kohtaan selittyi lähinnä sillä, että olin itse valtaukselle suopea ja tunsin siinä mukana olevia ihmisiä. Uljaan päätoimittaja on Kuopiossa, eikä ollut erityisen lähellä Joensuun tapahtumia. Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunta, Uljaan kustantaja ei muodostanut asiaan virallista, tai epävirallistakaan kantaa. Mielipiteet ylioppilaskuntatoimijoiden parissa jakaantuivat hyvin voimakkaasti suhteessa valtaukseen. Eräs edustajiston jäsen ehdotti valtaajia poistettavaksi savukranaatin avulla. Ihmisten väliset juttelutuokiot, aiemmat tuttavuudet ja yhteiset tunteet olivat kaikkein tärkein määrittäjä siinä, millaisia tarinoita Torikatu 10:stä kerrottiin. Mielipiteet vaihtelivat enemmän organisaatioiden sisällä kuin niiden välillä.
Valtamedia, eli valtakunnan suuret mediatalot ja valtiolliset kanavat, on yhteiskuntakritiikin kannalta koettu käyttökelpoiseksi konstruktioksi, mutta hiukan syvemmässä tarkastelussa se osoittautuu liian kapeaksi, yksinkertaiseksi teoriaksi. Sitä ei ole lopulta löydettävissä salaliittona tai selkeästi edes yhteiskunnallisena rakenteena, jos huomioidaan media-alan, toimitusten ja studioiden moninaisuus. Dokumentissa Master of the Universe (2013) entinen saksalainen finanssipankkiiri Rainer Voss toteaa haastattelussa, että ei ole markkinoita, jotka toimisivat tietyllä tavalla. On ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä. Sama sopii perinteiseen ajatukseen mediasta. Media, valtamediasta puhumattakaan ei ole olemassa muuna kuin hyvin väljänä yleiskäsitteenä. Tästä syystä media-alalla avautuu vaikutusmahdollisuuksia, toisin sanoen mahdollisuuksia saada omia ideoitaan ja tavoitteitaan edistettyä melko lailla riippumatta mediatalon koosta. Yksittäisen tekstin tai kuvan saaman näkyvyyden kannalta on tietenkin merkitystä sillä, missä se julkaistaan, mutta sosiaalinen media on tehnyt tästäkin hyvin arvaamatonta. Käytännössä valtamedioita ovat lopulta Facebook ja Twitter, joiden algoritmien mukaan on alistunut sopeuttamaan toimintaansa jopa Yle. Mitään selkeää ja johdonmukaista valtiojohtoista mielipiteenmuokkausta on vaikea havaita.
Lopuksi
Mediakentällä toimitaan samalla tavoin jatkuvan kriisin kourissa kuin muuallakin yhteiskunnassa vuonna 2008 alkaneen talouskriisin ja paljon aiemmin alkaneen globaalin ympäristökriisin sekä näiden katalysoiman inhimillisen ja sosiaalisen kriisin ilmapiirissä. Synkän kuvaavaa on, että journalistiliiton ja Haaga-Helia ammattikorkeakoulun yhdessä järjestämän Vauhtia freeuralle -kulttuuriyrittäjyyskoulutuksen kouluttajista moni on kehottanut toimittajia hakemaan elantoaan osittain tai pääasiassa jostain muualta kuin journalismista. Ilmiö, jossa suuret mediatalot ovat joutuneet internetin yllättämiksi ja joutuvat talousvaikeuksissaan karsimaan sisällöntuotannostaan syventäen kriisiään entisestään, on kutsuttu median murrokseksi. Kriisi on lähinnä julkaisualustakriisi, jossa vanhojen mediatalojen ansaintalogiikka on perustunut paperille painetun lehden sivuille myytyihin ilmoituksiin, paperilehden tilauksiin sekä esimerkiksi television puolella ohjelman sekaan siroteltuihin mainoksiin.
Ongelma ei näytä olevan siinä, ettei journalismille olisi kysyntää, kuten esimerkiksi hitaan journalismin palvelun Long Playn perustaja Johanna Vehkoo (2011) voimakkaasti uskoo. Sama usko journalismin kysyntään on myös journalismin joukkorahoituspalvelu Rapportin perustaja Seppo Honkasella. Sekä LP että Rapport vaikuttavat myös menestyvän. Yhdysvalloissa on esimerkiksi Pro Publican kaltaisia voittoa tavoittelemattomia uutishuoneita. Journalismi siis tuskin kuolee, mutta monta lehteä ja mediataloa saattaa kuolla.
Jos en olisi aikoinaan kertonut Uljaassa, että Itä-Suomen yliopiston Educa-rakennuksen hiljaisessa huoneessa on seksin harrastaminen kielletty, olisi joku hellyydenkipeä pari saattanut joutua vaikeuksiin (Uljas 10/2009). Tampereella niin kävi. Jos en olisi kertonut, että radikaali oikeisto lähetteli uhkaavia viestejä kirjanjulkaisutilaisuuteen tulemisesta jo hyvän aikaa ennen Jyväskylän puukotusta, eikä poliisi reagoinut asiaan mitenkään, vaikka heille asiasta kerrottiin, olisi viranomaisen tunarointi jäänyt piiloon (Huttunen 2013). Nykyisessä yhteiskunnassa tuskin tarvitsee perustella journalismin tarvetta, mutta ammattina sen ansaintalogiikka rakentuu uudestaan.
Lähteet:
- Huttunen, Pasi (2013) Poliisi sai tiedon mahdollisesta uhasta Jyväskylässä. 1.2.2013. (Luettu 4.11.2014)
- Levy, Steven (2012) Can an Algorithm Write a Better News Story Than a Human Reporter? WIRED. (Luettu 4.11.2014).
- Poop, Nibbler (2014) Dinner has been digested. Nibbler pooped 27 grams. She currently weighs 4.63 kg. Nibbler was done in 31 seconds. @nibblerpoop.
- Precarias a la deriva (2009) Hoivaajien kapina: tutkimusmatkoja prekaarisuuteen. Helsinki, Like Kustannus.
- Suomen journalistiliitto (2014) Journalistin ohjeet 2014 - Suomen Journalistiliitto. (Luettu 4.11.2014).
- Vehkoo, Johanna (2011) Painokoneet seis!: kertomuksia uuden journalismin ajasta. Teos, Helsinki.
