Selailepa huviksesi pienillä resursseilla väännettäviä lehtiä, kuten nyt vaikkapa ylioppilaslehtiä tai järjestölehtiä. Usein pistää silmään, että avustajien jutut on kammattu tarkkaan siisteiksi, mutta se päätoimittajan/tuottajan/toimitussihteerin/uutispäällikön juttu on aivan päin honkia.
Samoin nettilehdissä on liian usein jäänyt se (jonkun muun tekemä) editointikierros kiireessä tekemättä. Nopeutta on priorisoitu laadun kustannuksella tai sitten prosessi ei vain toimi kunnolla. Kumpikin on tuhoisaa julkaisun uskottavuuden kannalta. On tuskallisen selvää, että jutusta puuttuu se viimeinen kierros käsittelyä ennen julkaisua.
Juttujen editoiminen itse on lähes varma reitti epäonnistumiseen. Syitä on useita:
- Omalle tekstilleen, maneereilleen ja tyypillisille virheilleen sokeutuu.
- Tekstilleen sokeutumisen lisäksi siihen usein rakastuu. Editori saa karistettua kirjoittajalta liialliset erinomaisuuden tunteet. Koska yllättävän harvoin se tekstin ensimmäinen luonnos kuitenkaan on koko journalismin kentän mullistava mestariteos. Joskus tunteet kuumenevat, mutta se kai kuuluu työhön.
- Kun paperille on vuodattanut sydämensä, ollaan toimituksellisessa prosessissa yleensä siinä pisteessä, että aikataulu on tiukka ja kirjoittaja uupunut. Editointi tuskin enää onnistuu.
- Juttu saa syvyyttä, eheyttä ja kiinnostavuutta, kun sitä käyvät läpi useammat aivot. Tässä yhteistyö on enemmän kuin tekijöidensä summa.
- Faktojen tarkistus on luotettavampaa ja tehokkaampaa kun sen tekee joku muu kuin kirjoittaja itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti